Ala-aste, yläaste, lukio – joulujuhlat, kevätjuhlat… Muistoja koristelluista jumppasaleista, koko koulun edessä laulamisesta… En ollut yksin vaan olin osa ryhmää, joka lauloi yksiäänistä kuorolaulua koulun juhlassa.
En osaa sanoa mistä olen perinyt lauluäänen tai jonkin asteisen musikaalisuuden, mutta ainakin se on periytynyt minulta eteenpäin omille lapsille, kun pääsivät musiikkiluokille. Minulle ostettiin piano ja jouduin myös pianotunneille. Pianistia minusta ei tullut, mutta opin nuotit ja siitä on ollut iso apu. Koulussa valitsin aina lisämusiikin tai musiikkikerhon, jossa sitten musisoitiin yhdessä. Jostain se kiinnostus musiikkiin syntyi ja on kantanut tähän hetkeen asti.
Lukiossa liityin ensimmäisen kerran oikeaan kuoroon, Kuusankosken kirkon nuorisokuoroon. Johtajana toimi lukion musiikinopettaja ja seurakunnan kanttori Tapani Rautasuo. Lauloin ensimmäistä kertaa neliäänisessä sekakuorossa, ykkössopraanoa muistaakseni. Kuorolla oli perinteenä pitää iso Joulukonsertti, klassista musiikkia jousiorkesterin säestyksellä ja albat päällä. Konsertti päättyi aina siihen, että poistuimme kirkosta kynttiläkulkueessa ja lauloimme ’Maa on niin kaunis’. Tämä joululaulu on edelleenkin ehdoton suosikkini ja vie ajatukset täpötäyteen joulukirkkoon. Teimme nuorisokuoron kanssa jopa levynkin, joka nauhoitettiin Kouvolan kirkossa. Mahtavia muistoja…
Lukion jälkeen opiskelut, töihin, naimisiin, talon rakentaminen, lapset… Aika huonoja tekosyitä olla jatkamatta mukavaa harrastusta eli kuorossa laulamista? Sitten solmittiin kiero salaliitto, oltiin keväässä 2003. Kuoromme kunniajäsen Päivi Jetsu oli puolisoni kanssa ottanut puheeksi aikaisemman lauluharrastukseni, Hollolan Viihdekuoron ja myös sen, että minun olisi hyvä lähteä kotoa harrastamaan (kuopus oli syntynyt 2001). Vielä tarvittiin appivanhempien panosta, mutta niin tuli tiistai-iltoihin mieleistä tekemistä.
Syksyllä 2003 HVK harjoitteli 15 vuotisjuhlakonserttia varten. Minut imaistiin samalla myös mukaan yhdistyksen toimintaan, myin lippuja ja otin rahastonhoitajan tehtävät vastaan. Muistan ensimmäiset Nuutti-juhlat tammikuussa 2004, kun istuin iltaa Päivin vieressä ja opettelin kuorokavereitteni nimiä.
Harjoituksia, laululeirejä, ulkomaan reissuja, esiintymisiä, konsertteja – paljon on mahtunut hienoja juttuja näihin 20 vuoteen. Lapset ovat jo omillaan ja avioliittokin on kestänyt. Korona vei etätöihin, lopetti harrastukset, mutta nyt keväällä 2022 voidaan varmaan todeta, että tästäkin selvittiin?
HVK – Hollolan Viihdekuoro on kuin toinen perhe. Muutaman välivuoden jälkeen on ollut ihana palata takaisin tuttuun porukkaan. Samat tyhmät jutut, välikommentit, Esan pikkutuhmat vitsit – vähän kuin parisuhteessa, tiedät mitä toinen seuraavaksi sanoo tai tekee. Kuitenkin se kuorossa yhdessä tekeminen, laulaminen, onnistuminen tuo ilontunteen ja usein myös liikutuksen kyyneleen silmänurkkaan. Huomaat, että yleisössä joku liikuttuu kauniista laulusta, räpyttelet silmiä ja yrität saada äänen taas kulkemaan. Tai miten hyvältä tuntuu se hetki, kun hyvin menneen laulun jälkeen näet, että kuoronjohtaja hymyilee, nyökkää ja nostaa peukun pystyyn. Kaikki tämä antaa edelleen enemmän kuin ottaa.. Ja teen tätä mieluimmin yhdessä kuin soolona..
Kirjoittaja: Johanna Rehula